Reppumetsällä.


Syksyn lähestyessä ja koulujen sekä päiväkotien taas alkaessa reppumarkkinat käyvät kuumina. Meilläkin on ollut mietinnässä uusi reppu vanhan tilalle sillä vanha reppu on päässyt repeytymään kovassa käsittelyssä eikä nyt muutenkaan taida enää olla kovin siistissä kunnossa. Ompelija neuloineen (lue ak) myöhästyi nyt vähän, kun ei heti parsinut purkautuvaa kulmaa umpeen.

Ostettiin tytölle vaaleanpunainen reppu viime kesänä Tukholmasta, kun eteen sattui mukavannäköinen tapaus. Olin Mini Rodinin pandareppua katsellut jo pitkään, mutta ei Rodinista tullutkaan sitten oma juttu - ei repun eikä vaatteiden puolesta. Tukholman Elodie Detailsille oli juuri saapunut kuorma pieniä lastenreppuja ja niistä tuo vaaleanpunainen ruskeilla nahkaremmeillä varustettu pääsi meidän matkaan. Tosi kivan kokoinen ja näppärä reppu kaikinpuolin ollut. Sopiva myös tuommoisen vielä tosi pienen selkään, jos ja kun innostuu kantamaan :)

Huomasin, että nyt näitä samoja reppuja saa jo Suomestakin, joten vink vaan. Sininen menisi aika hyvin tulevalle poitsulle, mutta ei harmaa tai mustakaan huono vaihtoehto olisi. Mikäli kaipaa vähän enemmän kokoa repulle, niin superkivoja ovat myös tämä tai tämä Liewoodilta :)





Ensi viikolla se päiväkotiarki taas alkaa - miten nopeasti kesä meni! Tai, onhan sitä kesää vielä monta viikkoa, mutta lomat on lusittu mitä tulee kahteen meidän perheenjäseneen. Tyttö aloittaa uudessa päiväkodissa, joten uudet on tilat, aikuiset kuin lapset :)


Postaus sisältää mainoslinkkejä




Kuinka löytää se oikea?


Heräsin aamulla sateenropinaan (ja helkkarinmoiseen jalkakramppiin, mutta ei siitä sen enempää) enkä varmaan tiedä ihanampaa tapaa herätä! Eilisen aurinkopäivän jälkeen voi taas vähän sataa. Mieskin siinä nousi peiton alta ja lähti käymään Vilman kanssa lähipuistossa. Join kupin kahvia rauhassa (ei kovin yleistä herkkua) ja sohvalla istuessani huomasin jälleen miettiväni muuttoa. Olen miettinyt sitä aika monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana ja se saa mahanpohjan kivasti kuplimaan - jo pelkkä ajatus uudesta kodista, unelman toteutumisesta. Vaikka rakastamme asua täällä missä nyt olemme, Helsingin keskustassa leveiden ikkunalautojen keskellä, niin jatkoa ajatellen unelmat ovat jossain muualla.



Kaikki alkoi kai siitä, kun olin ensimmäisiä viikkoja raskaana ja tuttu raskausoire, unet, palasi kuvioihin. Jostain syystä näen raskausaikana paljon enemmän unia (tai muistan ne paremmin aamulla), kuin muuten. Palasin unissani vanhaan lapsuudenkotiin, jonne olen parikymmentä vuotta palannut öisin lukemattomia kertoja. Kai se oli universumin hienovarainen tapa kertoa, että nyt olisi hyvä aika toteuttaa SE elämänpituinen haave omakotitalosta. Olen tehnyt elämässä muutamia nopeita suunnanmuutoksia, koska tiedän, että jos tunne on vahvasti positiivinen, niin se kannattaa toteuttaa. Tämäkin saattoi vaikuttaa pikaiselta idealta, mutta oikeasti se on ollut iso unelmani jo lapsesta saakka.

Menin heti katsomaan taloja Oikotieltä. Tiesin, mitä etsin ja "yllätys" oli suuri, kun löysin yhden kappaleen sellaisia, joita voisin oikeasti mennä paikan päälle ihastelemaan. Katsoin talot läpi huvikseni Keski-Suomeen saakka ja vain yksi löytyi. Naureskelin itselleni, miten taas onnistun kaipaamaan jotain sellaista, mitä ei varmaan ole edes olemassa. Noh, ainakaan meidän hintaluokassa.

Hetken päästä oli pakko näyttää taloa miehelle, koska en enää pysynyt housuissani. Mietin jonkin aikaa pilaanko oman fiilikseni, kun mies sanoo, ettei todellakaan ole muuttamassa mihinkään vai innostuisiko se sittenkin. Mies tykkäsikin ajatuksesta, vaikka ihmetteli mistä ihmeestä taloajatus juuri nyt tuli mieleeni (aivan kuin ei vaimoaan tuntisi).



Seurasi pari puhelinsoittoa ja jo seisoimme välittäjän kanssa vihreällä pihalla. Ympärillä oli suuria kuusia, nurmikkoa, omenapuita, marjapensaita ja vaaleanpunainen puutalo. Siitä tulisi Villa Hattara, mietiskelin mielessäni. Siellä pihalla seisoskellessani tiesin yhä vahvemmin, että tämän haluan lapsilleni antaa. Sen, kun muistaa jokaisen kiven ja kannon vielä aikuisenakin omalta pihalta.

No, ihanasta fiiliksestä huolimatta talokauppoja ei syntynyt ja ajettiin kotiin omissa mietteissämme. Mutta unelma oli nytkähtänyt eteenpäin sen verran, että paluuta ei enää ollut.

Jatkoimme armotonta etsiskelyä, oli hakuvahtien ilmoituksia sähköpostissa, ja roppakaupalla "kamala, kamala, kamala"- ajatuksia. Sitten yhtäkkiä löytyi taas yksi helmi. Tiedettiin jo matkalla, että tarjous on alla ja pyynnissä ihan liikaa isoja numeroita, joihin emme pystyisi. Kuin itseä kiusataksemme kävelimme huoneesta toiseen leuka lattiassa ja ihastuneita huokauksia päästellen. Välittäjä oli niin mukava, että meistä tuntui, kuin se olisi halunnut antaa talon avaimet meille heti eteisessä. Siellä oli kaikki: oli pönttöuunit, lautalattiat, vanhat ikkunat, oma rauha, pihasauna ja kuusessa puumaja. Siellä oli myös se tärkein, SE tunne! Ilman sitä ei voi edes ajatella muuttavansa.

Jätimme suorastaan naurettavan tarjouksen, mutta yritettävä oli, vaikka epätoivoisesti. Sinne se sitten meni jollekin toiselle, hei hei vaan ja raastava tunne jäi sydämeen. Ajattelin, että kovin montaa en taida jaksaa. Rakastua, pettyä ja menettää. Miten vaikeaa voi olla löytää se oikea? Ihmiset lohduttelivat, ettei se ollut meille tarkoitettu. Niin on ajateltava, kyllä se sieltä vielä eteen putkahtaa. Pahinta on, kun ei tiedä meneekö siihen kuukausi vai kuusi vuotta.
Nyt ei sitten toukokuun jälkeen olekaan tullut yhtään sellaista markkinoille, jota voisi lähteä katsomaan, joten odottelua, odottelua.. Josko kirpeä syksy taas kiihdyttäisi ihmiset muuttopuuhiin :)





Sadepäivä Talvipuutarhassa.

Me saatiin nauttia pari päivää siskoni, eli Erinin kummitädin, seurasta ja käytiin päiväkävelyllä mm. Löylyssä. Tänään piti olla työpäivä, mutta heräsin aamulla sellaiseen kaatosateeseen, että ensimmäisenä ajatuksenani tajusin kuvauksen peruuntuvan. Oli melkein yhtä valoisaa, kuin yöllä! 
Suunnitelmamuutosten myötä päätettiin suunnata sadepäivän retkelle Talvipuutarhaan. Sisko ei ollut käynyt siellä koskaan ja olihan itsellänikin vierähtänyt jo vuoden päivät edellisestä visiitistä.






Neiti oli iltapäivällä jo melkoisen väsynyt, joten juuri ja juuri jaksoi keskittyä puutarhan tutkimiseen. Meillä jätettiin tutti pois heinäkuun alussa ja siitä seurasi myös päiväunien pois jääminen, joka ei kyllä ollut laisinkaan vanhempien toive :D Tyttö selvästi tarvisi unet päivällä, muttei ole suostunut nukahtamaan enää kuin autoon. Ihan joka päivä ei pysty autolla tuntia ajelemaan, niin pääsee sitten jossain vaiheessa iltapäivää väsy yllättämään. Onneksi puutarhareissu oli sen verran uuvuttava, että tyttö nukahti 1,5 tunniksi rattaisiin, kun käveltiin takaisin kotiin. Saapa nähdä, miten ensi viikolla sujuu päiväkodissa..










On se aina niin mukava, kun saa siskon yökylään. Eri kaupungeissa asuessa ei pääse liian usein näkemään, joten yhteinen aika tuntuu erityisen kivalta (ja se, että kun me eilen miehen kanssa kaaduttiin rättiväsyneinä sänkyyn, niin täti nukutti tytön hetkessä yöunille!).
Siskon lähdettyä Erin hoki moneen otteeseen "tätiä", joten ikävä taisi tulla meille kaikille :)

Aasinsillalla isosta siskosta pikkusiskoon: minusta tuli muuten viime viikolla ensimmäistä kertaa täti sillä pikkusysse pyöräytti maailmaan esikoispoikansa 
Vitsit, miten kivaa, kun Erin sai serkun myös tänne Etelä-Suomeen ja meidän tuleva poitsukin pääsee tutustumaan tulokkaaseen kunhan nyt ensin itse näkee päivänvalon :)



Pelosta synnyttää.


Synnytys. Sana, joka laittaa ajatukset pyörimään ja ihon kananlihalle jo pelkällä olemassa olollaan. Se on nyt toista kertaa edessä ja fiilis sitä kohtaan on hieman luottavaisempi, mitä ensimmäisellä kerralla. Olen kuitenkin yksi niistä, jotka kuuluvat pelkääjien joukkoon. Kai sitä kaikki vähän jännittää, mutta omasta mielestäni sana jännittää kuvastaa enemmänkin sitä, kun koulussa on koe alkamassa tai kun on menossa auton rattiin pitkän tauon jälkeen. Synnytys ei jännitä, se aiheuttaa paniikinomaista tunnetta ja täyttä pelkoa. Niin, tai aiheutti.

Syitä siihen, että minusta tuli äiti vasta yli kolmekymppisenä on monia. Parinkympin jälkeen elämä ei ollut vielä sillä mallilla, että olisin halunnut heittää oman napani sivuun ja alkaa kaitsemaan lapsilaumaa. Ei ollut selvää suuntaa koulutuksesta, töistä eikä tarkkaa ajatusta siitä, mitä haluaisin isona tehdä. En myöskään tuntenut minkäänlaista paloa lisääntymistä kohtaan tai millään tavalla voimakasta vauvakuumetta ylipäätään. Vauvat olivat söpöjä, mutta aika ei ollut vielä kypsä.
No sitten oli myös se synnytyspelko, jonka vuoksi pelkkä synnytyksen ajatteleminenkin puistatti. Joskus naiset pelkäävät jotain tiettyä asiaa synnytyksessä, mutta minusta tuntui, että pelkäsin tai inhosin siinä kaikkea. En osannut sanoa oliko oman kropan mahdolliset vauriot, vauvan vammautuminen vai kipuun pyörtyminen se pahin juttu. Yhtä kaikki, pelko oli niin voimakas, että koko lapsiajatus oli pakko työntää vuosi vuodelta sivuun.

Koska tiesin, että hommaan on jossain vaiheessa ryhdyttävä (ja selvitettävä voinko tulla raskaaksi, josta tietysti hyvällä onnella seuraisi se pakollinen loppuhuipennus), oli pakko tehdä asialle jotain. Vuosia tein hiljaista työtä itsekseni asian eteen. Katsoin kaikki mahdolliset äitiys- ja vauvaohjelmat telkkarista, googletin artikkeleita, luin kirjoja ja ikäänkuin toteutin siedätyshoitoa itselleni. Ajattelin, että jos aihetta pitää yllä, niin se alkaa hiljalleen tuntua tavalliselta ja pelosta lähtee se pahin kärki. Ohjelmien katseleminen ei ollut helppoa ja yleensä kelasin tai vähintään suljin korvani, kun pahin hetki oli käsillä. Toisten vaikerruksen kuunteleminen sai hetkessä paniikkiin ja monesti huomasin, että otsallani oli melkoinen tuskanhiki. Yritin keskittyä enemmän positiivisiin tarinoihin, mutta lopulta halusin lukea ihan kaikkea sillä epäilin, että jotkut tarinat olivat turhankin siloteltuja. Halusin tietää, mitä siellä oikeasti tapahtuu. Miten ihmeessä toinen voi huutaa kauhusta kankeana ja toinen vain luikauttaa vauvan pihalle tuosta noin helposti? Sama tapahtuma, monta eri kokemusta. Erittäin hämmentävää.
Tällä tavalla hissukseen asiaan perehtymällä sain muutamassa vuodessa itseni siihen pisteeseen, että aloin tuntea lievää vauvakuumetta.

Miestä ei ollut vaikea "puhua ympäri" sillä olin aina tiennyt hänen perhehaaveistaan. Ehkä shokeeraavin hetki oli se, kun tajusimme, että tässä sitä nyt sitten seisotaan tikun vierellä, johon piirtyi kaksi viivaa. Kaikki kävi niin äkkiä, että en osannut olla edes iloinen. Mies nauroi ja vaikutti onnelliselta, mutta itselläni meni pitkään, että ylipäätään uskoin asian todeksi. Siitä seuraava ajatus oli miten tästä nyt selvitään?

Alussa annoin aiheen olla sillä olisi ollut turha surra jotain, mikä on niinkin kaukana, kuin yhdeksän kuukauden päässä. Neuvolassakaan asiaan ei tartuttu heti, mutta olisiko ollut toinen tai kolmas käynti, kun otin viimein asian puheeksi. Ylipäätään neuvolaan meneminen oli vaikeaa ja venytin ensimmäistä puhelua muistaakseni viikolle kahdeksan, vaikka raskaudesta saimme tietää jo paljon aiemmin. Kerroin omin sanoin neuvolatädille ajatuksistani synnytystä kohtaan ja hänelle oli ihan selvää, että teemme lähetteen pelkopolille. En tiennyt mitä se varsinaisesti tarkoitti, mutta halusin, että tiedoissani lukee kissankokoisin kirjaimin mieluiten punaisella värillä, että pelkää niin helvetisti. 



Alkuraskaudessa oli sen verran muuta ajateltavaa, että kaikki meni pelon kannalta hienosti. Kun puhelimeni raskausappsi näytti viikkoja 20, tajusin, että homma lähenee. Ollaan jo puolessa välissä. Silloin iski monen viikon pituinen paniikkijakso, jonka aikana kävin ensimmäisen kerran pelkopolin kautta kätilön kanssa juttelemassa. Kaikkein älyttömintä oli, että keskustelu pidettiin synnytysosaston synnytysalissa! Siis onko ne ihan oikeasti sitä mieltä siellä, että täysin paniikissa oleva ihminen kannattaa raahata sinne kaikkien niiden tuskanhuutojen keskelle? Olin oven avatessani jäykkä, kuin rautakanki ja varmasti yhtä valkoinen kuin meidän pellavalakanat.
Keskustelu sujui kai ihan hyvin, mutta suuri osa keskittymisestäni meni siihen, että kuuntelin viereisen huoneen tapahtumia. Mitään varsinaista huutoa en onneksi kuullut sillä osasto vaikutti hiljaiselta, mutta jo synnytyshuoneessa istuminen ahdisti suunnattomasti. Kätilö oli huonoa suomea puhuva keski-ikäinen naishenkilö, joka oli makuuni ehkä vähän turhan jäykkä ja mietti kai itsekin miten keskustelua veisi eteenpäin. Muistan kertoneeni erilaisia pelon aiheita synnytykseen liittyen, mutta en saanut käynnistä takaisinpäin mitään sellaista, joka olisi helpottanut oloani. Naurattaa vieläkin, miten kätilö katseli synnytyshuoneen vaaleanpunaisia seiniä ja kysyi iloisesti, että eikö huone ollut minustakin oikein kodikas eikä vaikuttanut yhtään sairaalamaiselta. Vastasin täysin pokka naamalla, että huone vaikuttaa minusta pelottavalta ja täysin sairaalamaiselta monitoreineen ja rautasänkyineen. Ei siellä minusta ollut mitään kodikasta tai rauhoittavaa eikä ole vielä tänä päivänäkään. Kun lähdimme sairaalasta, olin aivan turtana ja kaksinverroin kauhistuneempi.

Onneksi seuraavat käynnit toisen kätilön sekä lääkärin luona auttoivat ihan toisella tavalla. Raskauden aikana pääsin tapaamaan niin kätilöä kuin myös lääkäriä kaksi kertaa ja mukana oli lisäksi muita hoitajia sekä tietysti mieheni, jonka oli hyvä kuulla omat mietteeni suoraan tilanteessa eikä sitten kotona lyhennetysti. Halusin, että mies tietää tarkalleen missä mennään, jotta osaa itsekin varautua henkisesti ja auttaa minua niin kuin nyt osaa ja pystyy.

Toinen kätilötapaaminen muutti suunnan erityisen hyvin, vaikka istuimme edelleen siinä samassa kammotushuoneessa, jossa viimeksikin. Jotenkin hänen tapansa puhua ja sopiva huolettomuutensa yhdistettynä vankkaan kokemukseen tekivät minuun vaikutuksen ja luotin hänen sanaansa. Sain tietää muun muassa sen, että synnytystilanne on aivan erilainen, kuin mikään aiemmista sairaalakokemuksistani ja että minulla on aivan erilaiset eväät selviytyä kivusta silloin, kuin aiemmissa toimenpiteissäni. Synnytyksessä kipu tulee vähitellen ja siihen saa paljon apua jo pelkällä hengittämisellä ja rentoutumisella. Koska en ollut synnyttänyt aiemmin, vertasin kipua ja tilannetta muihin tapahtumiin elämässäni. Minulla on erittäin alhainen kipukynnys ja joskus lääkäri on joutunut lopettamaan, kun en ole kertakaikkiaan kestänyt esimerkiksi puudutuspiikin tuomaa kipua. Sellaiset kokemukset saivat ajattelemaan, että miten ihmeessä voisin selvitä yli kymmenen tuntia kestävän kivun kanssa. Kätilö ja lääkäri osasivat selittää kaiken niin hienosti, että lähdin sairaalasta joka kerta huojentuneena ja täynnä uskoa, että kaikki tulee menemään hyvin. Lääkärikäyntien yhteydessä saimme myös kaksi ylimääräistä ultraa eli raskauden aikana näimme vauvan neljä kertaa. Voin kertoa, että se todella auttoi! Viimeisellä kerralla olimme jo paria viikkoa vaille loppusuoralla ja näimme todella tarkkaa kuvaa vauvasta ja pusuhuulista, joita lääkärikin ääneen ihasteli. Taktinen veto, mutta aika hyvä näin ;)

Näiden tapaamisten lisäksi suurena apuna oli myös Nyyttiryhmä, johon onnekseni pääsin osalliseksi. Ryhmä tapasi noin viitisen kertaa ennen synnytystä ja kaikki siihen osallistuvat olivat ensisynnyttäjiä. Uumoilin, että oma pelkoni olisi ryhmän vahvimmasta päästä ja osuin arvauksessani oikeaan. Esimerkiksi ystäväpiirissäni ei tuntunut kellään olevan niin pahaa synnytyspelkoa kuin itselläni ja tunsin itseni usein ulkopuoliseksi ja oudoksi. Onneksi eräs toinen ikäiseni äiti toi rehellisesti tunteitaan ja rajujakin ajatuksiaan julki ryhmässä, joten uskalsimme nostaa pöydälle kaiken sen, mitä mukana kannoimme. Ryhmästä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos olisimme hienostelleet ja vähätelleet pelkotilannetta ja jutustelleet kevyesti niitä näitä.

Keskustelun lisäksi teimme ryhmässä kuuntelu- ja mielikuvaharjoituksia sekä synnytystoivelistan. Ryhmän kautta olisi päässyt myös tutustumaan synnytysosastolle, mutta itse olin silloin matkoilla ja toisaalta minulla oli siitä kokemusta jo aivan tarpeeksi kätilötapaamisten myötä. Yksi parhaista tapaamiskerroista oli se, kun kaikkien puolisot olivat myös mukana tapaamisessa. Meidän puolisot sattuivat olemaan tosi sanavalmiita ja sympaattisia miehiä, joten jutustelusta saatiin irti kaikki se, mitä pitikin. Voin suositella Nyyttiryhmää lämpimästi kaikille pelosta kärsiville ensisynnyttäjille täällä pk-seudulla!

Näiden tapaamisten ja ryhmään osallistumisen lisäksi jatkoin omaa valmistautumista aktiivisesti. Luin raskauden aikana tosi paljon kirjoja, joista kaikista ei välttämättä ollut apua, mutta sieltä täältä sain aina jonkin pienen vinkin tai ajatuksen, joka auttoi synnytykseen valmistautumisessa. Erityisesti minua auttoivat kaikki hypnosynnytykseen liittyvät kirjat ja artikkelit. Kirjoissa oli paljon myös hengitysharjoituksia, joita en koskaan varsinaisesti opetellut, koska ne vaikuttivat vielä siinä vaiheessa melkoiselta hippitoiminnalta, mutta niistä jäi jokaisesta pieni siemen itämään ja muistin opit sitten synnytyksen tullen. Kun valmistautuu synnytystapahtumaan ajoissa, niin asiat jäävät paremmin mieleen ja on täten itselleen enemmän kuin suureksi avuksi. Vaikka synnytyksessä olisi mukana kätilö, puoliso ja ketä tahansa ammattilaisia, on synnyttäjä loppujen lopuksi kuitenkin yksin. Tukea ja neuvoja voi jossain rajoissa antaa, mutta kukaan toinen ei voi synnyttää synnyttäjän itsensä puolesta.
Muistan, miten sain tänne blogiin kommentin, jossa luki suurinpiirtein niin, ettei synnytykseen voi tai kannata sen kummemmin valmistautua ja kätilöt kyllä sitten kertovat, miten toimitaan. Nyt yhden synnytyksen kokeneena en voisi olla enempää toista mieltä. Synnytykseen voi ja kannattaa ehdottomasti valmistautua niin hyvin kuin pystyy. Vaikka loppujen lopuksi kaikki menisi ihan toisin, niin ei siinä ainakaan mitään häviä. Synnytyksessä ollaan aikalailla omissa sfääreissä, eikä siellä pysty enää samalla tavalla vastaanottamaan kätilön neuvoja, jos ei asiaa ole etukäteen yhtään pohdiskellut. Ja mistä sitä edes tietää kuinka kiirettä osastolla juuri sillä hetkellä on. Kätilö saattaa huidella ihan muualla. En usko, että kukaan lähtisi maratonillekaan ilman valmistautumista ;)

Koska ensimmäinen synnytykseni meni paremmin, kuin olisin voinut koskaan unelmoida, on oloni tämän toisen raskauden aikana ollut paljon rauhallisempi. Ilmoittauduin kuitenkin pelkopolin asiakkaaksi sillä ei se perimmäinen pelko ole sieltä mihinkään hävinnyt ja haluan jälleen varmistaa sen, että tiedoissani lukee ajankohtaista asiaa. Myös asuinkaupunki on muuttunut enkä suuntaa tällä kertaa ensimmäisenä Jorviin mikäli tilaa löytyy lähempää. Kirjoja olen jälleen lukenut ja nettiä selannut ahkerasti, joten olen tehnyt jo nyt paljon asian eteen. Vaikka olen tällä kertaa luottavaisempi, kuin viimeksi, tiedostan myös sen, että synnytykset voivat olla aivan päinvastaisia samankin synnyttäjän kohdalla. En halua kuitenkaan antaa pelolle liikaa valtaa ja tiedän millaiseen suoritukseen parhaimmillani pystyn.



Onko siellä muita pelokkaita linjoilla? :)




Herkullinen välipala.






Löysin riisikakkujen herkulliseen maailmaan pari vuotta sitten istuessani ruohikolla Kalliossa, jonne piknikin järjestäjä oli kattanut terveellisiä naposteltavia meille osallistujille. Ensimmäinen ajatukseni maapähkinävoista oli, että jännästi tarttuu kyllä hampaisiin - Ei se ihan rakkautta ensimaistamisella siis ollut. Riisikakut ja pähkinävoi hupenivat kuitenkin viltiltä ja hiljalleen ne hivuttautuivat myös oman keittiöni kaappiin. Pikkuhiljaa totuin tahmeisiin hampaisiin ja koukutuin ihan kunnolla. Siitä lähtien maapähkinävoita ja riisikakkuja on löytynyt keittiön kaapista ihan joka päivä. 

Meillä on mies aikamoinen herkkusuu ja pullaa olisi pöydässä varmasti joka päivä, jos en laittaisi kapuloita rattaisiin. Myös jäätelö maistuu (pohjattomasti) ja tyttökin on oppinut jo varsin hyvin, mistä kohtaa Kaivarin rantaa löytyy Helsingin jäätelötehtaan kioski, vaikka on käynyt siellä ehkä kaksi kertaa. Itse en ole niin kauheasti makean perään ja esimerkiksi jäätelöstä pystyn kieltäytymään ihan helposti, mutta jos kotikaapissa on jotain vierasvaraa tai itse leivottua kakkua, niin arvatkaa vaan miten käy. Tässä raskauden aikana olen huomannut, että sokerikoukku on alkanut viedä mukanaan ja siitä eroon pääseminen on tuskan takana varsinkin, jos kukaan muu perheestä ei ole mukana. Itselläni on niin huono kyky vastustaa herkkuja, jos ne leijuvat silmien edessä kotosalla, vaikka kaupan karkkihyllyn ohittaminen ei tuotakaan mitään vaikeuksia..

Näillä riisikakuilla ja maapähkinävoilla olen saanut kiitettävästi makeanhammasta taltutettua. Lasken nämä ihan herkuiksi, vaikka eihän näistä mitään sokereita löydy, ainakaan samalla tavalla, kuin pullasta. Lähinnä tarvin JOTAIN hyvää, jota voin narskuttaa menemään ja saan sillä tavalla oikeaa herkunhimoa siirrettyä kauemmaksi.


Riisikakkujen ohella päätin pari viikkoa sitten kokeilla chiansiemenillä ja merisuolalla maustettuja maissikakkuja. Voi pojat, näistä tuli ihan mun lemppareita! Friggsin riisikakut on ollut suosikkini tähän saakka ja samalta merkiltä löytyvät myös nuo maissikakut. Muitakin makuja näkyi kaupan hyllyssä olevan, mutta näillä on menty nyt toistaiseksi. Päälle sipaistu paksu kerros Urtekramin luomu maapähkinävoita ja banaania on niin herkullista, että suosittelen tältä istumalta kokeilemaan. Suolaisen ja makean liitto toimii helkkarin hyvin! Riisi- ja maissikakkuja voi koristella mielin määrin marjoilla, hedelmillä ja millä ikinä keksiikään. Sen lisäksi, että ne näyttävät herkullisilta, ne myös maistuvat siltä :)








Lasten kaupungissa.

Kuinkas taas kävikään. Hyvistä suunnitelmista ja aikeista huolimatta en ole blogin pariin päässyt miehen loman aikana. Maalailin ruusunpunaisia kuvitelmia siitä, miten ehdin kirjoitella tänne vähintään parin päivän välein, mutta yllätyksekseni nämä lapselliset lomat ovatkin jotain muuta, kuin kirjojen lukua ja ohi lipuvien pilvien laskentaa :D Neiti on pitänyt huolen, että puuhaa riittää ja ohjat on käsissä ainakin leikkien suhteen. "Istu tähän", "leikitään", "tule mukaan" ovat erittäin hyvin opittuja lausahduksia.

Kotileikkien ja ikuisten puistovierailujen lisäksi on kiva keksiä muutakin ohjelmaa ja päätettiin viimein käydä monen kehumassa Helsinkin kaupunginmuseossa. Sieltä löytyvässä Lasten kaupungissa oli paljon nähtävää ja uskoisin sen sopivan monen ikäisille lapsille. Meidän pieni vajaa kaksivuotias nauttii jo siitä, kun näkee uutta eikä tekemisen usein tarvitse olla sen ihmeempää. Erilaisia muovisia ruokatarvikkeita oli hauska tutkia ja ison nukkekodin äärellä olisi vierähtänyt tunti jos toinenkin. Isommille lapsille paikalta löytyi roolivaatteita ja mahdollisuus pitää vaikka oma käsinukke-esitys. Tosi kiva paikka, jossa voi vierailla monta kertaa vaikka sadepäivänä!








Ison nukkekodin nähtyäni muistin taas, että nyt olisi aika hankkia sellainen Erinille. Kaikkein mahtavin olisi just tuommoinen iso, lattialla seisova talo, jonka kätevä käsistään voisi vaikka itse ruuvailla ja rakentaa. Ainoa probleema lienee tilan puute, joten joudutaan varmaan toistaiseksi tyytymään pienempään versioon. Mielessä on kyllä tietynlainen, joten ei muuta kuin Google kuumaksi jälleen kerran :)


Helsingin kaupunginmuseo
Aleksanterinkatu 16
Ma-pe 11-19 / La-su 11-17 / Vapaa pääsy!