Pelosta synnyttää.


Synnytys. Sana, joka laittaa ajatukset pyörimään ja ihon kananlihalle jo pelkällä olemassa olollaan. Se on nyt toista kertaa edessä ja fiilis sitä kohtaan on hieman luottavaisempi, mitä ensimmäisellä kerralla. Olen kuitenkin yksi niistä, jotka kuuluvat pelkääjien joukkoon. Kai sitä kaikki vähän jännittää, mutta omasta mielestäni sana jännittää kuvastaa enemmänkin sitä, kun koulussa on koe alkamassa tai kun on menossa auton rattiin pitkän tauon jälkeen. Synnytys ei jännitä, se aiheuttaa paniikinomaista tunnetta ja täyttä pelkoa. Niin, tai aiheutti.

Syitä siihen, että minusta tuli äiti vasta yli kolmekymppisenä on monia. Parinkympin jälkeen elämä ei ollut vielä sillä mallilla, että olisin halunnut heittää oman napani sivuun ja alkaa kaitsemaan lapsilaumaa. Ei ollut selvää suuntaa koulutuksesta, töistä eikä tarkkaa ajatusta siitä, mitä haluaisin isona tehdä. En myöskään tuntenut minkäänlaista paloa lisääntymistä kohtaan tai millään tavalla voimakasta vauvakuumetta ylipäätään. Vauvat olivat söpöjä, mutta aika ei ollut vielä kypsä.
No sitten oli myös se synnytyspelko, jonka vuoksi pelkkä synnytyksen ajatteleminenkin puistatti. Joskus naiset pelkäävät jotain tiettyä asiaa synnytyksessä, mutta minusta tuntui, että pelkäsin tai inhosin siinä kaikkea. En osannut sanoa oliko oman kropan mahdolliset vauriot, vauvan vammautuminen vai kipuun pyörtyminen se pahin juttu. Yhtä kaikki, pelko oli niin voimakas, että koko lapsiajatus oli pakko työntää vuosi vuodelta sivuun.

Koska tiesin, että hommaan on jossain vaiheessa ryhdyttävä (ja selvitettävä voinko tulla raskaaksi, josta tietysti hyvällä onnella seuraisi se pakollinen loppuhuipennus), oli pakko tehdä asialle jotain. Vuosia tein hiljaista työtä itsekseni asian eteen. Katsoin kaikki mahdolliset äitiys- ja vauvaohjelmat telkkarista, googletin artikkeleita, luin kirjoja ja ikäänkuin toteutin siedätyshoitoa itselleni. Ajattelin, että jos aihetta pitää yllä, niin se alkaa hiljalleen tuntua tavalliselta ja pelosta lähtee se pahin kärki. Ohjelmien katseleminen ei ollut helppoa ja yleensä kelasin tai vähintään suljin korvani, kun pahin hetki oli käsillä. Toisten vaikerruksen kuunteleminen sai hetkessä paniikkiin ja monesti huomasin, että otsallani oli melkoinen tuskanhiki. Yritin keskittyä enemmän positiivisiin tarinoihin, mutta lopulta halusin lukea ihan kaikkea sillä epäilin, että jotkut tarinat olivat turhankin siloteltuja. Halusin tietää, mitä siellä oikeasti tapahtuu. Miten ihmeessä toinen voi huutaa kauhusta kankeana ja toinen vain luikauttaa vauvan pihalle tuosta noin helposti? Sama tapahtuma, monta eri kokemusta. Erittäin hämmentävää.
Tällä tavalla hissukseen asiaan perehtymällä sain muutamassa vuodessa itseni siihen pisteeseen, että aloin tuntea lievää vauvakuumetta.

Miestä ei ollut vaikea "puhua ympäri" sillä olin aina tiennyt hänen perhehaaveistaan. Ehkä shokeeraavin hetki oli se, kun tajusimme, että tässä sitä nyt sitten seisotaan tikun vierellä, johon piirtyi kaksi viivaa. Kaikki kävi niin äkkiä, että en osannut olla edes iloinen. Mies nauroi ja vaikutti onnelliselta, mutta itselläni meni pitkään, että ylipäätään uskoin asian todeksi. Siitä seuraava ajatus oli miten tästä nyt selvitään?

Alussa annoin aiheen olla sillä olisi ollut turha surra jotain, mikä on niinkin kaukana, kuin yhdeksän kuukauden päässä. Neuvolassakaan asiaan ei tartuttu heti, mutta olisiko ollut toinen tai kolmas käynti, kun otin viimein asian puheeksi. Ylipäätään neuvolaan meneminen oli vaikeaa ja venytin ensimmäistä puhelua muistaakseni viikolle kahdeksan, vaikka raskaudesta saimme tietää jo paljon aiemmin. Kerroin omin sanoin neuvolatädille ajatuksistani synnytystä kohtaan ja hänelle oli ihan selvää, että teemme lähetteen pelkopolille. En tiennyt mitä se varsinaisesti tarkoitti, mutta halusin, että tiedoissani lukee kissankokoisin kirjaimin mieluiten punaisella värillä, että pelkää niin helvetisti. 



Alkuraskaudessa oli sen verran muuta ajateltavaa, että kaikki meni pelon kannalta hienosti. Kun puhelimeni raskausappsi näytti viikkoja 20, tajusin, että homma lähenee. Ollaan jo puolessa välissä. Silloin iski monen viikon pituinen paniikkijakso, jonka aikana kävin ensimmäisen kerran pelkopolin kautta kätilön kanssa juttelemassa. Kaikkein älyttömintä oli, että keskustelu pidettiin synnytysosaston synnytysalissa! Siis onko ne ihan oikeasti sitä mieltä siellä, että täysin paniikissa oleva ihminen kannattaa raahata sinne kaikkien niiden tuskanhuutojen keskelle? Olin oven avatessani jäykkä, kuin rautakanki ja varmasti yhtä valkoinen kuin meidän pellavalakanat.
Keskustelu sujui kai ihan hyvin, mutta suuri osa keskittymisestäni meni siihen, että kuuntelin viereisen huoneen tapahtumia. Mitään varsinaista huutoa en onneksi kuullut sillä osasto vaikutti hiljaiselta, mutta jo synnytyshuoneessa istuminen ahdisti suunnattomasti. Kätilö oli huonoa suomea puhuva keski-ikäinen naishenkilö, joka oli makuuni ehkä vähän turhan jäykkä ja mietti kai itsekin miten keskustelua veisi eteenpäin. Muistan kertoneeni erilaisia pelon aiheita synnytykseen liittyen, mutta en saanut käynnistä takaisinpäin mitään sellaista, joka olisi helpottanut oloani. Naurattaa vieläkin, miten kätilö katseli synnytyshuoneen vaaleanpunaisia seiniä ja kysyi iloisesti, että eikö huone ollut minustakin oikein kodikas eikä vaikuttanut yhtään sairaalamaiselta. Vastasin täysin pokka naamalla, että huone vaikuttaa minusta pelottavalta ja täysin sairaalamaiselta monitoreineen ja rautasänkyineen. Ei siellä minusta ollut mitään kodikasta tai rauhoittavaa eikä ole vielä tänä päivänäkään. Kun lähdimme sairaalasta, olin aivan turtana ja kaksinverroin kauhistuneempi.

Onneksi seuraavat käynnit toisen kätilön sekä lääkärin luona auttoivat ihan toisella tavalla. Raskauden aikana pääsin tapaamaan niin kätilöä kuin myös lääkäriä kaksi kertaa ja mukana oli lisäksi muita hoitajia sekä tietysti mieheni, jonka oli hyvä kuulla omat mietteeni suoraan tilanteessa eikä sitten kotona lyhennetysti. Halusin, että mies tietää tarkalleen missä mennään, jotta osaa itsekin varautua henkisesti ja auttaa minua niin kuin nyt osaa ja pystyy.

Toinen kätilötapaaminen muutti suunnan erityisen hyvin, vaikka istuimme edelleen siinä samassa kammotushuoneessa, jossa viimeksikin. Jotenkin hänen tapansa puhua ja sopiva huolettomuutensa yhdistettynä vankkaan kokemukseen tekivät minuun vaikutuksen ja luotin hänen sanaansa. Sain tietää muun muassa sen, että synnytystilanne on aivan erilainen, kuin mikään aiemmista sairaalakokemuksistani ja että minulla on aivan erilaiset eväät selviytyä kivusta silloin, kuin aiemmissa toimenpiteissäni. Synnytyksessä kipu tulee vähitellen ja siihen saa paljon apua jo pelkällä hengittämisellä ja rentoutumisella. Koska en ollut synnyttänyt aiemmin, vertasin kipua ja tilannetta muihin tapahtumiin elämässäni. Minulla on erittäin alhainen kipukynnys ja joskus lääkäri on joutunut lopettamaan, kun en ole kertakaikkiaan kestänyt esimerkiksi puudutuspiikin tuomaa kipua. Sellaiset kokemukset saivat ajattelemaan, että miten ihmeessä voisin selvitä yli kymmenen tuntia kestävän kivun kanssa. Kätilö ja lääkäri osasivat selittää kaiken niin hienosti, että lähdin sairaalasta joka kerta huojentuneena ja täynnä uskoa, että kaikki tulee menemään hyvin. Lääkärikäyntien yhteydessä saimme myös kaksi ylimääräistä ultraa eli raskauden aikana näimme vauvan neljä kertaa. Voin kertoa, että se todella auttoi! Viimeisellä kerralla olimme jo paria viikkoa vaille loppusuoralla ja näimme todella tarkkaa kuvaa vauvasta ja pusuhuulista, joita lääkärikin ääneen ihasteli. Taktinen veto, mutta aika hyvä näin ;)

Näiden tapaamisten lisäksi suurena apuna oli myös Nyyttiryhmä, johon onnekseni pääsin osalliseksi. Ryhmä tapasi noin viitisen kertaa ennen synnytystä ja kaikki siihen osallistuvat olivat ensisynnyttäjiä. Uumoilin, että oma pelkoni olisi ryhmän vahvimmasta päästä ja osuin arvauksessani oikeaan. Esimerkiksi ystäväpiirissäni ei tuntunut kellään olevan niin pahaa synnytyspelkoa kuin itselläni ja tunsin itseni usein ulkopuoliseksi ja oudoksi. Onneksi eräs toinen ikäiseni äiti toi rehellisesti tunteitaan ja rajujakin ajatuksiaan julki ryhmässä, joten uskalsimme nostaa pöydälle kaiken sen, mitä mukana kannoimme. Ryhmästä ei olisi ollut mitään hyötyä, jos olisimme hienostelleet ja vähätelleet pelkotilannetta ja jutustelleet kevyesti niitä näitä.

Keskustelun lisäksi teimme ryhmässä kuuntelu- ja mielikuvaharjoituksia sekä synnytystoivelistan. Ryhmän kautta olisi päässyt myös tutustumaan synnytysosastolle, mutta itse olin silloin matkoilla ja toisaalta minulla oli siitä kokemusta jo aivan tarpeeksi kätilötapaamisten myötä. Yksi parhaista tapaamiskerroista oli se, kun kaikkien puolisot olivat myös mukana tapaamisessa. Meidän puolisot sattuivat olemaan tosi sanavalmiita ja sympaattisia miehiä, joten jutustelusta saatiin irti kaikki se, mitä pitikin. Voin suositella Nyyttiryhmää lämpimästi kaikille pelosta kärsiville ensisynnyttäjille täällä pk-seudulla!

Näiden tapaamisten ja ryhmään osallistumisen lisäksi jatkoin omaa valmistautumista aktiivisesti. Luin raskauden aikana tosi paljon kirjoja, joista kaikista ei välttämättä ollut apua, mutta sieltä täältä sain aina jonkin pienen vinkin tai ajatuksen, joka auttoi synnytykseen valmistautumisessa. Erityisesti minua auttoivat kaikki hypnosynnytykseen liittyvät kirjat ja artikkelit. Kirjoissa oli paljon myös hengitysharjoituksia, joita en koskaan varsinaisesti opetellut, koska ne vaikuttivat vielä siinä vaiheessa melkoiselta hippitoiminnalta, mutta niistä jäi jokaisesta pieni siemen itämään ja muistin opit sitten synnytyksen tullen. Kun valmistautuu synnytystapahtumaan ajoissa, niin asiat jäävät paremmin mieleen ja on täten itselleen enemmän kuin suureksi avuksi. Vaikka synnytyksessä olisi mukana kätilö, puoliso ja ketä tahansa ammattilaisia, on synnyttäjä loppujen lopuksi kuitenkin yksin. Tukea ja neuvoja voi jossain rajoissa antaa, mutta kukaan toinen ei voi synnyttää synnyttäjän itsensä puolesta.
Muistan, miten sain tänne blogiin kommentin, jossa luki suurinpiirtein niin, ettei synnytykseen voi tai kannata sen kummemmin valmistautua ja kätilöt kyllä sitten kertovat, miten toimitaan. Nyt yhden synnytyksen kokeneena en voisi olla enempää toista mieltä. Synnytykseen voi ja kannattaa ehdottomasti valmistautua niin hyvin kuin pystyy. Vaikka loppujen lopuksi kaikki menisi ihan toisin, niin ei siinä ainakaan mitään häviä. Synnytyksessä ollaan aikalailla omissa sfääreissä, eikä siellä pysty enää samalla tavalla vastaanottamaan kätilön neuvoja, jos ei asiaa ole etukäteen yhtään pohdiskellut. Ja mistä sitä edes tietää kuinka kiirettä osastolla juuri sillä hetkellä on. Kätilö saattaa huidella ihan muualla. En usko, että kukaan lähtisi maratonillekaan ilman valmistautumista ;)

Koska ensimmäinen synnytykseni meni paremmin, kuin olisin voinut koskaan unelmoida, on oloni tämän toisen raskauden aikana ollut paljon rauhallisempi. Ilmoittauduin kuitenkin pelkopolin asiakkaaksi sillä ei se perimmäinen pelko ole sieltä mihinkään hävinnyt ja haluan jälleen varmistaa sen, että tiedoissani lukee ajankohtaista asiaa. Myös asuinkaupunki on muuttunut enkä suuntaa tällä kertaa ensimmäisenä Jorviin mikäli tilaa löytyy lähempää. Kirjoja olen jälleen lukenut ja nettiä selannut ahkerasti, joten olen tehnyt jo nyt paljon asian eteen. Vaikka olen tällä kertaa luottavaisempi, kuin viimeksi, tiedostan myös sen, että synnytykset voivat olla aivan päinvastaisia samankin synnyttäjän kohdalla. En halua kuitenkaan antaa pelolle liikaa valtaa ja tiedän millaiseen suoritukseen parhaimmillani pystyn.



Onko siellä muita pelokkaita linjoilla? :)




Herkullinen välipala.






Löysin riisikakkujen herkulliseen maailmaan pari vuotta sitten istuessani ruohikolla Kalliossa, jonne piknikin järjestäjä oli kattanut terveellisiä naposteltavia meille osallistujille. Ensimmäinen ajatukseni maapähkinävoista oli, että jännästi tarttuu kyllä hampaisiin - Ei se ihan rakkautta ensimaistamisella siis ollut. Riisikakut ja pähkinävoi hupenivat kuitenkin viltiltä ja hiljalleen ne hivuttautuivat myös oman keittiöni kaappiin. Pikkuhiljaa totuin tahmeisiin hampaisiin ja koukutuin ihan kunnolla. Siitä lähtien maapähkinävoita ja riisikakkuja on löytynyt keittiön kaapista ihan joka päivä. 

Meillä on mies aikamoinen herkkusuu ja pullaa olisi pöydässä varmasti joka päivä, jos en laittaisi kapuloita rattaisiin. Myös jäätelö maistuu (pohjattomasti) ja tyttökin on oppinut jo varsin hyvin, mistä kohtaa Kaivarin rantaa löytyy Helsingin jäätelötehtaan kioski, vaikka on käynyt siellä ehkä kaksi kertaa. Itse en ole niin kauheasti makean perään ja esimerkiksi jäätelöstä pystyn kieltäytymään ihan helposti, mutta jos kotikaapissa on jotain vierasvaraa tai itse leivottua kakkua, niin arvatkaa vaan miten käy. Tässä raskauden aikana olen huomannut, että sokerikoukku on alkanut viedä mukanaan ja siitä eroon pääseminen on tuskan takana varsinkin, jos kukaan muu perheestä ei ole mukana. Itselläni on niin huono kyky vastustaa herkkuja, jos ne leijuvat silmien edessä kotosalla, vaikka kaupan karkkihyllyn ohittaminen ei tuotakaan mitään vaikeuksia..

Näillä riisikakuilla ja maapähkinävoilla olen saanut kiitettävästi makeanhammasta taltutettua. Lasken nämä ihan herkuiksi, vaikka eihän näistä mitään sokereita löydy, ainakaan samalla tavalla, kuin pullasta. Lähinnä tarvin JOTAIN hyvää, jota voin narskuttaa menemään ja saan sillä tavalla oikeaa herkunhimoa siirrettyä kauemmaksi.


Riisikakkujen ohella päätin pari viikkoa sitten kokeilla chiansiemenillä ja merisuolalla maustettuja maissikakkuja. Voi pojat, näistä tuli ihan mun lemppareita! Friggsin riisikakut on ollut suosikkini tähän saakka ja samalta merkiltä löytyvät myös nuo maissikakut. Muitakin makuja näkyi kaupan hyllyssä olevan, mutta näillä on menty nyt toistaiseksi. Päälle sipaistu paksu kerros Urtekramin luomu maapähkinävoita ja banaania on niin herkullista, että suosittelen tältä istumalta kokeilemaan. Suolaisen ja makean liitto toimii helkkarin hyvin! Riisi- ja maissikakkuja voi koristella mielin määrin marjoilla, hedelmillä ja millä ikinä keksiikään. Sen lisäksi, että ne näyttävät herkullisilta, ne myös maistuvat siltä :)








Lasten kaupungissa.

Kuinkas taas kävikään. Hyvistä suunnitelmista ja aikeista huolimatta en ole blogin pariin päässyt miehen loman aikana. Maalailin ruusunpunaisia kuvitelmia siitä, miten ehdin kirjoitella tänne vähintään parin päivän välein, mutta yllätyksekseni nämä lapselliset lomat ovatkin jotain muuta, kuin kirjojen lukua ja ohi lipuvien pilvien laskentaa :D Neiti on pitänyt huolen, että puuhaa riittää ja ohjat on käsissä ainakin leikkien suhteen. "Istu tähän", "leikitään", "tule mukaan" ovat erittäin hyvin opittuja lausahduksia.

Kotileikkien ja ikuisten puistovierailujen lisäksi on kiva keksiä muutakin ohjelmaa ja päätettiin viimein käydä monen kehumassa Helsinkin kaupunginmuseossa. Sieltä löytyvässä Lasten kaupungissa oli paljon nähtävää ja uskoisin sen sopivan monen ikäisille lapsille. Meidän pieni vajaa kaksivuotias nauttii jo siitä, kun näkee uutta eikä tekemisen usein tarvitse olla sen ihmeempää. Erilaisia muovisia ruokatarvikkeita oli hauska tutkia ja ison nukkekodin äärellä olisi vierähtänyt tunti jos toinenkin. Isommille lapsille paikalta löytyi roolivaatteita ja mahdollisuus pitää vaikka oma käsinukke-esitys. Tosi kiva paikka, jossa voi vierailla monta kertaa vaikka sadepäivänä!








Ison nukkekodin nähtyäni muistin taas, että nyt olisi aika hankkia sellainen Erinille. Kaikkein mahtavin olisi just tuommoinen iso, lattialla seisova talo, jonka kätevä käsistään voisi vaikka itse ruuvailla ja rakentaa. Ainoa probleema lienee tilan puute, joten joudutaan varmaan toistaiseksi tyytymään pienempään versioon. Mielessä on kyllä tietynlainen, joten ei muuta kuin Google kuumaksi jälleen kerran :)


Helsingin kaupunginmuseo
Aleksanterinkatu 16
Ma-pe 11-19 / La-su 11-17 / Vapaa pääsy!





Wild Rose.

Blogissa ei ole hetkeen ollut omaa postausta kosmetiikasta, joten sellaisella ajattelin teitä tänään ilahduttaa sillä hyväksi todettuja tuotteita on aina mukava tuoda esiin.

Weleda on jännästi yhtä aikaa tuttu, mutta vähän tuntematon brändi. Weledan luonnonmukaisia tuotteita on tullut käytettyä aina silloin tällöin ja koen merkin olevan sellainen turvallinen valinta, jonka kanssa ei voi mennä hirveästi pieleen, vaikka ostaisi sokkona minkä tahansa tuotteen matkaansa.

Tähän saakka olen käyttänyt lähinnä heidän käsirasvoja ja lasten ihonhoitotuotteita, jotka ovat toimineet mukavasti. Keväällä sain testiin Wild Rose - sarjan seitsemän päivän tehohoitoampullit, jotka oli tarkoitettu talven kuivattamalle iholle ja silloin heräsin kunnolla ihmettelemään, miten ihanan tuotteen olin saanut käsiini. Paketista paljastui myös saman sarjan Smoothing Facial lotion, jonka otin myöhemmin kevään lopulla käyttööni päivävoiteeksi. Tämä voide on sopinut kesäiholleni ihan täydellisesti!

Voidetta luonnehditaan hellävaraiseksi kosteusvoiteeksi tasoittamaan ja suojaamaan yli kolmekymppistä ihoa. Siinä on hento ruusun tuoksu sarjan nimen mukaisesti ja se sopii varsinkin normaalille sekä sekaiholle.
Voide on helposti levittyvä, kivasti imeytyvä ja kosteuttava. Se ei aiheuta ihon kiiltelyä ja on juuri sopivan ohutta kesään ja meikin alle. Mitäpä muuta voisi toivoa? No, aurinkosuoja olisi tietysti kiva tähän vuodenaikaan, mutta kohdallani se hoituu muilla tuotteilla mm. meikkipohjalla, jossa on SPF 20, joten no problem.

Sarjassa on myös täyteläisempiä voiteita niin päivään, kuin yöhön, joten syksyä kohti tarvisi luultavasti päivittää vähän paksumpaan tavaraan. Nyt kesällä ihoni ei kuitenkaan tarvitse niin tujua kosteutusta, joten tällä mennään :) Loistava tuote!




Uusi ihastus - Liewood ♥




Ylärivi:  Pupu-mobile     Panda-mobile   Alma-mobile

Reput:  1  2  3  4 5

Alarivi:  Reunapehmuste  Kylpytakki  Ruokalappu


Kerroin kevättalvella, miten ihastunut olin Cam Cam Copenhagenin lastentuotteisiin ja harmittelin, kun ei meillä ollut niille enää käyttöä. No, vähänpä tiesin, että hyvin pian tilanne muuttuisi ja voisin taas alkaa haaveilla söpöistä hoitoalustoista ja mobileista ;) 

Hetki sitten törmäsin netin syövereissä toiseen ihastuksen huokauksia aiheuttaneeseen merkkiin nimeltä Liewood. Kerta toisensa jälkeen olen vakuuttuneempi siitä, että Tanskassa ymmärretään kauneuden ja tyylin päälle asiassa kuin asiassa. Tuntuu, että mitä tahansa ihastelen, se tulee Tanskanmaalta! Nämäkin ihanuudet menevät niin hyvin yhteen oman makuni kanssa :)

Nyt alennusmyyntien aikaan myös osa Liewoodin * tuotteista on alessa, joten mikäli nämä miellyttävät silmää, niin kannattaa kurkata. Itse kotiutin meidän tulevalle pikku poitsulle suloisen panda-mobilen, joka pääsee sitten loppuvuodesta soittamaan rauhallista sävelmäänsä. 

 

Ylärivi: ♥ Puput ♥  Lentsikka-lakanat

Keskimmäiset: ♥ Pilkku-lakanat ♥ Leikkikaari

Korit: ♥ Kissa ♥ Pupu ♥ Panda



Postaus sisältää mainoslinkkejä